Perheenäidin salattu tausta: Rikoksia, huumeita ja vankilatuomioita

23.09.2011 14:00

Johannan nuoruuteen kuuluivat muun muassa autovarkaudet.

Johanna ei ole uskaltanut kertoa ystävilleen hurjasta menneisyydestään, johon kuului niin varkauksia, huumeita kuin pahoinpitelyjäkin.

Johanna oli 14-vuotias hyvin menestyvä oppilas, kun hän ajautui vääriin porukoihin, karkasi kotoa ja alkoi varastella.

– Kotioloni olivat hyvät, mutta jostain syystä hain jännitystä ja minun oli paha olla. En edes muista kuinka monta kertaa vanhempani ja sukulaiseni ovat etsineet minua poliisien kanssa. Pisimmillään taisin olla toista kuukautta kateissa. Liehuin silloin Lapissa ja Ruotsissa.

Varastetulla autolla Lappiin

Johanna muistaa erityisen hyvin karkureissun, jonka päätteeksi vanhemmat tulivat hakemaan häntä Kuusamosta takaisin Etelä-Suomeen.

– Päätimme lähteä varastetulla autolla Lappiin. Juutuimme kesärenkailla tunturiin, kun ajoimme karkuun huoltoasemalta. Menimme johonkin mökkiin, jossa peseydyimme ja laitoimme ruokaa. Lopuksi rikoimme paikat. Sellaista se silloin oli. Olimme nuoria ja tyhmiä.

Lopulta kaveriporukka jäi kiinni ja joutui poliisiasemalle Kuusamoon.

– Siellä vietimme yön, ja aamulla olivat vanhemmat hakemassa kotiin.

"Vanhemmillani oli todella vaikeaa"

Johannan vanhemmat yrittivät kaikin keinoin puuttua tyttärensä holtittomaan käytökseen.

– Apua järjestettiin joka suunnalta, mutta en halunnut sitä. Vanhemmillani oli todella vaikeaa, mutta äitini on aina ollut tukenani ja hakenut minut poliisilaitokselta kotiin.

17-vuotiaana Johanna joutui vankilaan pahoinpitelyistä.

– Kaverini hakkasi ihmisiä huvikseen kaupungilla, ja minä olin siinä mukana. Jouduin linnaan, koska minulla oli allani jo viisi ehdonalaista autovarkauksista.

Huumeet tulivat kuvioihin

Ensimmäisen lapsensa Johanna sai 19-vuotiaana. Kun hän kolmea vuotta myöhemmin erosi lapsen isästä, hän ajautui huumeporukoihin.

– Käytin heroiinia suonensisäisesti reilun vuoden ajan. Lopulta kaverini pakotti minut vieroittautumaan. Jatkoin kuitenkin epäsäännöllistä käyttöä aina toiseen raskauteeni asti, eli melkein kahdeksan vuoden ajan.

Muutos lasten takia

Kun Johannan kuopus oli kolme kuukautta vanha, vauvan huumeita käyttänyt isä hyökkäsi Johannan kimppuun.

– Hän pahoinpiteli sekä minua että esikoistani. Samoihin aikoihin olin tavannut koirapuistossa normaaleja ihmisiä ja saanut heistä uusia ystäviä. Silloin tajusin, miten kieroutunutta elämämme oli. Minun oli saatava lapseni pois sellaisesta elämästä.

Johanna teki rikosilmoituksen pahoinpitelyistä ja pääsi vaikeuksien kautta irti entisistä piireistä. Vuosien takainen elämä on enää kaukainen muisto.

– Nykyisin olen normaali kahden lapsen äiti ja elän laillista ja ihanaa arkea. Koko ystäväpiirini koostuu perheellisistä ja työssäkäyvistä veronmaksajista, joilla ei ole aavistuskaan siitä, että yksi heidän ystävänsä on entinen rikollinen. En ole uskaltanut kertoa heille menneisyydestäni, sillä pelkään, etteivät he enää sen jälkeen haluaisi olla ystäviäni.

Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Kuvat: Colourbox.com

http://www.studio55.fi/tositarina/

Kuvani

Päätin laittaa kuvani, oon tuossa 14 tai 15 vuotias. Eka kuva mikä kyttiksellä musta otettu :)

Elämä on..

Yhtä päähänpotkimista vaan :( Teet sitten oikein tai väärin niin aina on paha olla :( kannan edelleenkin surua siitä, ettei lapseni pääse tänäkesänä lomalle isänsä luo, koska isä ei halua antaa "huvikseen" sitä huume seulaa. Nuorimmainen puhuu ja odottaa isälleen pääsyä, mutten ole raskinut kertoa, ettei taida tänä kesänä päästä.
Ajattelin että jos haen itse sitä tapaamisen täytäntöönpanoa oikeudelta, mutta finlexin sivuilla olikin asiasta tällainen tieto "Tilanteissa, joissa muualla asuva vanhempi ei halua tavata lasta sopimuksesta tai päätöksestä huolimatta, ei oikeudellisia pakkokeinoja ole käytettävissä." 
Eli en mahda sille mitään, en voi isää pakottaa testiin, enkä uskalla ottaa riskiä ja antaa lapsia ja luottaa isän sanaan kun se tähän mennessä on aina ollut valetta, eikä oikeuskaan näköjään voi isää pakottaa. Oishan mun toi pitänyt muistaakkin, vanhemman lapsen kohdalla oli myös niin että isä ei halunnut tavata eikä sossu tai lastenvalvoja voinut asialle mitään :(

Joka ilta melkein mietin, että haluaisin kuitenkin päästää lapset sinne. Onneksi enää en ole ihan niin naivi, vaan nyt järjen ääni puuttuu haluun jo melkeen heti ja muistuttaa miksi sitä seulaa kannattaa odottaa. Sydäntä raastavaa tää on :(

Kumpa voisin ottaa ikävän lapsen sydämestä pois.

Vääryyttä Perkele!

Ikäviä muistoja menneisyydestä ja siitä mikä olin silloin ja mikä en ole enää.. Miks niiden maailmojen piti ees yhtyä/tavata? Olisin pysynyt poissa sieltä vaan.
Onko se sit hyvä vai huono asia, että hermo ei kestä sitä maailmaa, ei kestä nyt eikä kestänyt sillon ennekään. Sainhan aina kauheat sydämen tykytykset ja tärinät jos jotakin sattu, jos joku oli vihanen, jos oli joku asia selvittämättä. Oman hengen edestä pelkääminen ei ollut yhtään liioteltua. Vaikka vieläkin tahtoisin esittää niin kovaa, että tekee mieli sanoa ettei mua uskaltais kukaan tulla vahingoittamaan, mut oikeesti.. kyl uskaltais.
Kamalaa miten on esittänyt jotakin mihin ei ikinä riitä resurssit. Mä olin oikeesti niissä tilanteissa enemmän peloissani varmaan kun se "vastustaja" ja oisin edelleenkin. Ainoo mikä "kept me going" oli, etten halunnut että kukaan ois huomannut että olin oikeesti arka pikku pelkuri, oli pakko painaa päälle ja esittää pelottavaa ettei kukaan ois saanut tietää , ettäpelkäsin itse.
Oppisin jo hyvin nopeesti muutaman kerran turpaan saatuani että hyökkäys on paras puolustus ja useimmiten se toimis ilman että tartti sen enempää tehdä kun sanoa että "keskustellaanko kahestaan?" varsinkin sen jälkeen kun olin ollut istumassa.
Ulkopuolisten silmissä oon tai olin ihan hullu akka, kävin päälle vaikka puukolla, enkä välittänyt saiko itse turpaan tai oisko voinut saada, pääasia, ettei kukaan nähnyt epäröintiä taikka pelkoa mussa. Kumpa ihmiset ois nähnyt mun sydämeen silloin..
Joku kova jätkä sanoikin kerran mulle, että vetäis mua turpaan kun en oo ees mikään muija, niin kova tappelemaan olin. Mut oikeesti se kaikki oli pelon peittämistä. Ja sama pelko mussa on edelleen. Mä oon rauhaa rakastava ihminen, haluaisin olla kaikkien kaveri ja että kaikki tykkäis musta. saan kauheita paineita jos tiedän, etä joku ei tykkää musta. Se vaivaa mua päivin öin. Sairasta.

Ois mukavampi elää ja olla jos oisin naisellinen nainen niinkun muutkin naiset. Oisin avuton. Vähän tyhmä. En vastuussa omista sanoistani tai teoistani ku olinhan vähän höpsö nainen. Nyt mua pidetään vanhoissa porukoissa yhtenä jätkistä. Jolle voi huutaa, kantaa kaunaa, kostaa ja jota pidetään täysin vastuussa kaikesta mitä on koskaan sanottu tehty tai tapahtunut. Mitään höpsön naisen menkkasekoilu/lipsautus/kännimöläytys ym anteeksi antoa ei mun kohdalla tunneta. Mua pidetään kovana miehenä. Mitään ei anteex anneta eikä unohdeta.

Miks mä halusin niin kovin kuulua heihin, niin kovin, että teeskentelin puolet elämästäni olevfani jotain mitä en pystyis oikeasti koskaan olemaan. tai olinhan mä, kukaan vanhoista tutusita ei ees uskois tätä tekstiä mun kirjoittamaksi, sen verran uskottavasti vedin roolini läpi. Miks?

narkkareitten juhannus

Jotakin about 11 vuotta sitten vietin hiukan toisenlaisen juhannuksen kun nyt tänä vuonna. Sillon mä ja sillonen jätkäkaveri ja yks toinen kaveri pakattiin autoon piriä, vettä, hyvää musaa ja lähettiin maakuntia kierteleen. Nopea auto oli tietty ja sillä ajettiin tietty niin lujaa kun pääsi :D
Yks muija haettiin vielä hiukanpäästä kaupungista ja sitten lähettiin kurvaileen maaseutujen pikkuteitä, käytiin rannalla, tehtiin nuotio, oltiin saunas ym ja sitten yöllä ohimennen kilautettiin joku huoltis ja vietiin sieltä kaikki jäätelöt :P
Autoillessa vedettiin vedot ajon aikana, mä heitin mun jätkäkaverille hihaan kun se ajo ja sitten itelle..

Onnex en elä sellasta elämää enää.. Mutta aika moni nuori varmaan tekee tänä juhannuksena tuota samaa jossakin päin suomea :(

Ei se vaan jätä rauhaan..

Menneisyys siis. Taas unissa on kavereita sieltä, menneisyydestä, on eksiä ja on tapahtumia, huumeidenkäyttöä minkä osaksi luen kyl tarkottavan pelkoa että eksä eli nuorimmaiseni isä edelleenkin käyttää aineita, koska usein unissa missä hän on niin mäkin käytän ja käytän siks että olisin selvillä että millasis olois mun lapset on ja et ne on kunnos, joo, outoa tosiaan mut tällanen syy on ihan selvä siin unessa. Käytän siin sivussa vaan kun hänkin käyttää et saan olla mun lasten kaa ja suojella niitä. :( Järkkyä :(

Eksä ei tapaa lapsiakaan taas, hän ei suostu antaan huumeseulaa. Sisälläni kaks eri mielipidettä taistelee tän asian kans, se hyväuskonen minä tahtois niin et lapset menis nyt kesälomalla sinne vähäx aikaa ja haluis uskoo et isällä oli joku muu syy kun huumeet sillon kun se sekavana soitti mulle, sit taas se älykkäämpi minä huutaa että älä nyt anna taas periks, lasten turvallisuus kyseessä ja jos ihminen ei entisenä narkkarina anna lastensa takia seulaa ni syy ei ole mikään muu kuin että puhasta seulaa ei oo nyt mahollista saada.

Sydän särkyy kun mietin että lapset on juur alkaneet tottua siihen et saavat olla taas isän kanssa ja mennään lomalle sinne hänen luo ja isä on kiva ja kaikki on hyvin ja mäkin olin alkanut jo  tottuu siihen. Nyt sitten tuli tällanen. Mun on odotettava että eksä joko menee seulaan ja se ois puhas tai sitten että eksä tajuaa hakea tapaamisten täytäntöönpanoa oikeudelta missä sit ne seulat häneltä vaaditaan. Kurja katkos tulee vaan taas tapaamisiin lasten kannalta nyt :(

Eksän mielestä kiusallani pyydän vaan seuloja, huume menneisyydellä ja epäilyksillä ei oo tässä hänen mielestään mitään sijaa. 2v ollut nyt ilman ni hänen mielestä se on riittävä todiste ettei enää tartte seuloja antaa, ei vaikka soittelee ihan sekavia puheluita mulle. Ja nyt koko vitun rumba on mun vikani tietty, taas. Minä paha paska kiero ihminen kehtaan taas sotkea hänen asiat kaikki. Enkä ajattele lasten parasta vaan tää on osa mun juontani, taas, sitä suurta salajuonta missä on sossut ja kaikki mukana..
Voi vittu oikeesti, loppuuko tää ikinä?!

Ikävä ja rakkaus

Mulla on tässä aina sillointällöin tullut mieleen yks mun elämän mieleenpainuvimmista henkilöistä. Olin jotakin 15 kun tapasin hänet ekan kerran, oltiin muistaakseni niiden lastenkotilaisten kanssa jossakin liesussa ja kaks autoo tuli vastaan, kummassakin oli kuskina heidän lastenkodissa asuvat jätkät ja ne otti meidät kyytiin. Mä pääsin sellasen 17vuotiaan tyypin kyytiin joka oli autolla ajellut varmaan alle kymmenen vuotiaasta alkaen ja joka oli linnassakin istunut jo monet kerrat.

Siitä ihmisestä tuli mulle jotenkin tärkee vaikkei me seurusteltu sillon alku vuosina lainkaan, mutta vaikka oisin seukannut kenen kanssa hyvänsä niin aina kun tuo tyyppi pääs linnasta se etti mut käsiinsä ja mä lähin sen mukaan vaikka ois ollut jätkäkaveri vieressä. Tuon tyypin kanssa oon viettänyt elämäni ihanimmat hetket, eikä romanttisessa mielessä vaan muuten vaan. Se ei koskaan painostanut mua mitenkään suhteeseen sen kaa eikä ees mitään tekemään, oltiin vaan ja ajeltiin, juteltiin, sekoiltiin. SE oli ihana herrasmies, jos mulla oli nälkä niin se murtautui kauppaan ja kysyi mitä mulle sais olla. Jos olin väsynyt lähtemään jonnekin niin ei se itsekään sit lähtenyt. Mä olin aina etusijalla ja se kysyi multa mielipidettä joka asiassa. Jos mä sanoin etten halunnut sitä ja sitä kyytiin, niin sitten sitä ei otettu kyytiin. Jos mä sanoin et mee kotiis nukkumaan niin se meni. Jos mä halusin ajaa Lappiin niin sinne lähettiin siltä istumalta.

Mä seukkasin sellasen ihana  jäbän kaa kun olin 16. Se oli hyvä laulamaan ja soitti ihanasti kitaraa, olin tosi rakastunut. Oltiin meillä yks päivä ja tää linnaheebo ajoi autolla pihaan. Käväsin huoneessani sanomassa sille mun ihanalle jätkäkaverille, että heippa mä meen ajelulle eikä se sen koommin nähnyt mua. Vaikken mä alkanut seukkaan sen linnaheebon kaa, mut meillä oli joku kumma magneetti meidän välissä, etten mä voinut vastustaa sen seuraa enkä halunnutkaan.

Se ei ollut millään lailla komee, pikemminkin ruma ja monet ihmettelikin, et miks olin sen kaa, mut se vaan oli niin kiva ja osas käsitellä mua just niinkun mua piti, eli antaa mulle kaikki vapaus ja päätösvalta niin mä pysyin tyytyväisenä ;)

Me ei koko aikana kun tunnettiin harrastettu seksiä eikä edetty ees lähellekään et ois meinattu, vaikka mentiin me kihloihinkin kerran kun se oli linnas, mä ostin oikeen paksut kultasormuksetkin meille sen rahoilla.

Se kirjotteli ja soitteli mulle aina sielt vankilast ja se oli mulle aina iso juttu kun siltä tuli kirje, sitä sitten ihmeteltiin tyttö ja poikaporukassa ja yleensä mun kulloinenkin jätkäkaveri oli vihanen ja mustasukkanen siitä et se kirjotteli ja soitteli ja että se oli mulle niin tärkeetä.

Vasta nyt kun oon monet rakkaudet nähnyt ja kokenut oon ymmärtänyt et kukaan ei oo koskaan rakastanut mua samalla lailla kun tuo tyyppi, ja en usko että kukaan koskaan tulee rakastamaankaan.

Se oli jotakin ihmeellistä ja moni likkakaverini oli kade siitä kuin tää tyyppi teki kaiken mitä käskin eikä koskaan sanonut mitään vastaan.

Kaikki jotenkin ihaili sitä kun se oli niin villi ja kova nuorisorikollinen. Mä en nähnyt sitä sellasena. Mulle se oli vaan kauheen rakas, en osaa selittää mitä sana rakas tässä yhteydessä tarkottaa koska en ollut koskaan mitenkään palavasti rakastunut häneen vaikka hän meni yli mun kaikkein suurimmistakin rakkauksista ja sai mut aina iutselleen vaikka oisin ollut elämäni suurimman rakkauden kanssa sillä hetkellä.

Moni mies väittää kohtelevansa rakastaan kuin Kuningatarta, mut väitämpä et niil ei ole hajuakaan siitä mitä on todella olla Kuningatar jollekin miehelle, nimittäin sellanen mä olin hänelle ja mun yli ei mennyt mikään eikä kukaan.

Aina kun ajeltiin niin mulla oli tapana kosketella hänen hiuksia, hänellä oli pitkät hiukset. Josistuin takapenkillä mulla oli aina kädet kiedottu hänen ympärille ja joskus peitin hänen silmät kesken autoilun :D

Hänen kanssaan oon kyl ollut jännimmissä ja onnistuneimmissa taka-ajoissa :D