Mä haluan haastaa itseni, 100 päivää, 100 valokuvaa TUNTEMATTOMISTA ihmisistä

Suurin osa mun mun lukijoista varmaan tietää, että mulla on sosiaalistentilanteidenpelko niminen sairaus. Se on ajoittain sen verran paha, että mut on laitettu työkyvyttömyyseläkkeelle sen takia, enkä pääse siltä eläkkeeltä pois vaikka olen yrittänyt.
Tässä siis ollaan.
Jumissa.
Ja mua ärsyttää se, koska mähän oon oikeesti tosi sosiaalin en ihminen ja tykkäisin olla ihmisten seurassa, -parissa ja -kanssa, vaan kun en voi, kun ne ihmiset pelottaa mua ihan älyttömästi.

Joskus joku sosiaalinen tilanne saattaa stressata niin kovin, että vatsa ja pää voi alkaa särkeä jo viikkoa ennen kyseistä tapahtumaa ja lopulta edellisenä iltana saattaa nousta kuume.
Ja mua ärsyttää!
Mä kun haluisin olla mukana kaikennäköisessä toiminnassa, mutta mun sairaus rajaa kaiken kivan multa pois.

Ärsyttää myös, että mulle aika ajoin tarjotaan jotain todella mielenkiintoista kuvausprojektia, mutten voi mennä kun tiedän, että olen niin jännittynyt että unohdan sommittelun, ihmisten ohjaamisen, taustan huomioon ottamisen, kameran asetukset jne eikä kuvista tule mitään muuta kun paskaa.

Niinpä mä haluan haastaa itseni, vaikka ajatuskin jo pelottaa ja tiedän melko varmaan, että tulen epäonnistumaan, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se oli, jos ei yritä, ei voi onnistua, eipä siis muuta kuin yrittämään, eli 100 päivää, 100 valokuvaa TUNTEMATTOMISTA ihmisistä. Jos en jonakin päivänä satu kylille niin sitten kun sattuu, voi ottaa väliin jääneet kuvat, kunhan 100 päivän päästä on 100 kuvaa ihmisistä joita en tunne. Ja alkaa tänään!

Mun lapseni

Mun lapseni

Pelasti mun henkeni ollessaan kahdeksan vuotias. Hän kävi rohkeasti isäpuolensa kimppuun tämän koittaessa kuristaa musta elämää pois.

Sen jälkeen mä tuhosin mun lapseni.

Olin sairastunut vaikea-asteiseen masennukseen kolme vuotta aikaisemmin ja myrskyisä ero useita vuosia kestävine oikeudenkäynteineen, lähestymiskieltoineen, uhkailuineen ja pelkoineen vei loputkin voimat. 

8 vuotiaana lapsestani tuli kolmihenkisen perheen äiti joka hoisi kotityöt, pikkusisaren ja siinä ohessa koulunkäynnin.

Tätä jatkui kunnes muutimme pois asunnosta jossa olimme eläneet tämän väkivallanteon jälkeen vielä kuusi vuotta. Maalle muutosta alkoi minun oma toipuminen. 

Ja lapseni romahtaminen. 

Kun äiti alkoi voida paremmin, oli lapsen vuoro masentua. 

Alkoi psykologikäynnit, psykoterapia ja 17 vuotiaana kotoota muutto.

Lapsellani on edelleen vaikeaa. Masennus ja lapsuuden traumojen kanssa selviytyminen ovat hänelle jokapäiväistä suurten esteiden ylittämistä. Hänelle ei koskaan suotu sitä normaalia lapsuutta minkä me muut olemme saaneet kokea, tai ainakin suurin osa meistä.
Hän joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta ja äidistäkin.
Tunnen siitä sydäntäraastavaa syyllisyyttä. En osannut olla hyvä äiti hänelle. En vieläkään osaa. Rakastan lastani yli kaiken, mutten osaa rakastaa häntä oikein.

En ole koskaan osannut olla hänelle tukena, ainakaan riittävästi. En ole koskaan osannut osoittaa rakkauttani hänelle.

Toivoisin voivani palata ajassa taaksepäin niihin kohtiin missä olen pettänyt lapseni. Toivoisin voivani valita toisin. Toivoisin voivani antaa hänelle sellaisen lapsuuden jota hän voisi muistella onnellisuudella. Toivoisin, että olisin aikaisemmin valinnut lapseni miehen sijaan.

Ero hänen isästään tapahtui minun olessa vielä hirmu nuori, vasta 23 vuotias.
En osannut olla yksin.
Ajauduin väärään seuraan.
Kuvioihin tuli huumeet.
Huomasin varsin nopeasti, että olin pahasti huumekoukussa ja päätin kertoa asiasta äidilleni ja pyytää häntä ottamaan 3 vuotias lapseni. Lapseni on tästä katkera. Hän kokee tulleensa hylätyksi, kun taas minä koen tehneeni hänen kannaltaan oikein, sillä huumehörhöjen elämä ei ole lapselle sopivaa ja meno oli niin hurjaa, että hänet olisi ennenpitkää joka tapauksessa huostaanotettu.

Kaksi vuotta hän eli ja kasvoi isoäidillään, kunnes nuorimmaiseni isä "pelasti" mut huumeilta. Elämä olikin yhtä alkoholin ja pillerien juhlaa sen jälkeen ja mukana jatkuva väkivalta. Otin silti lapseni takaisin hänen täyttäessään viisi vuotta.

Nyt kun olen tervehtynyt yli 10 vuotta kestäneestä vaikeasta masennuksesta ja olen itsekin saanut terapiaa ja koen voivani hyvin ja eläväni ensimmäistä kertaa elämässäni normaalia perhe-elämää, niin tunnen syvää syyllisyyttä siitä millaista elämää lapseni on joutunut elämään.
Olen aiheuttanut hänelle ja perheellemme syvät haavat jotka eivät ehkä parane koskaan.
Toivoisin vain, että hän, kuten minä itsekin, osaisimme jättää olosuhteiden aiheuttamat traumat taaemmas ja osaisimme ottaa kiinni niistä mahdollisuuksista mitä meillä elämässä on.

Jokaisella on traumansa. Joku on joutunut elämään sodassa, kidutuksessa. Toinen on menettänyt ehkä vanhempansa. Kolmas on joutunut perheväkivallan uhriksi. Neljännen lapsuuden on pilannut alkoholisoituneet vanhemmat. Viides joutui lastenkotiin. Kuudes joutui pedofiilin kouriin. Seitsemäs joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta. Jokainen meistä on kokenut jonkun trauman tai traumoja. Mutta kokemamme vääryys ei määritä meitä. Meidät määrittää se mihin suuntaan itse ohjaamme laivamme! Toivoisin lapseni löytävän sen voiman sisältään joka ohjaisi hänen laivansa tyynemmille ja aurinkoisemmille vesille <3

Joku saattaa ihmetellä miksi kirjoitan näistä? Koska ne ovat liian vaikeita asioita puhuttaviksi, mutta kuitenkin haluan saada ne ulos päästäni.

Kirjoituksen alussa oleva teos on muuten myytävänä Naisten Linjan verkkokaupassa ja tuotto menee kokonaisuudessaan Naisten Linjan väkivaltaa kokeneiden naisten auttamiseen.

Huomenta!

Eilinen Naisten Linjan kirjan julkkari juttu Helsingin Lavaklubilla meni sit loppujen lopuks ihan hyvin, vaikka mua jo jännitti mennessä niin, et olin aivan paskajäykkänä ja itse Lavaklubi oli niin täynnä, tai tuntui siltä, kun suunnilleen puolet meidän etsiessä istuma paikkoja tuntui varaavaan tuoleja kasseilleen, tuli niin ei-toivottu olo, että kun mies sano jotakin mulle ni purskahdin itkuun. Löydettiin lopulta paikat ja eipä aikaakaan kun keskustelupaneeli alko ja mentiin lavalle neljän muun rohkean ja uskomattoman naisen kanssa.

En ollut valmistautunut kysymyksiin millään lailla, koska olin vältellyt koko asian miettimistä, etten saa paniikkikohtausta ja peru koko juttua. Unohdin kysymyksen heti kun tuli mun vuoro vastata.

Paneelin jälkeen Mercedes Bentso, joka oli yksi paneelissa mukana olleita selviytyjänaisia esitti biisinsä "ei koskaan enää" joka on syntynyt hänen kokemastaan väkivallasta.

Sanat on aika pysäyttävät.

Siin se nyt on, mun 1973 vuoden Canoni

Vaikeinta tässä kuvaamisessa on se, ettei tulosta nää heti, ja koska mua ei huvita laukoa koko rullaa tänään, niin todennäkösesti menee useempi päivä ellei viikkokin kunnes nään mitä sain aikaan.

Löysin mainioita oppaita pimiötyökentelyyn netistä ja kävikin ilmi, ettei kaikkia tarvittavia tartte suinkaan ostaa ihan virallisina juuri kuvan kehittämiseen tarkotettuina tarvikkeina vaan kehiteliuoskipoiksi esim kelpaa hyvin muoviset jauhelihakeput ja kehittämiseenkin voi käyttää pikakahvia jne. Enää puuttuisi se pimiö, ja kaikki muut :D

70-luvun filmijärkkäri ja kuntoikuurin aloitus

Huomenta!

Ei meinannut nukkumisesta tulla mitään kun hankkisin itselleni synttärilahjaksi Canon FTb QL:n kera Canonin 50mm- ja Vivitarin 28mm obiskojen. Tilasin ne Kameratorilta ja mukaan yks värifilmi ja yks mvfilmi.
Alkoi heti myös kuumottaa oma pimiö. Esikoisen isän ukkihan aikoinaan antoi mulle valokuvansuurennuskoneen yms tarvikkeet, mutta erossa ne jäi esikoisen isälle enkä mä ehtinyt niitä itse koskaan käyttääkään.
Yläasteella kehitettiin omia kuvia itse, mutta sen enempää kokemusta mulla ei itse kehittämisestä ole. Netistä varmaan löytyy ohjeita sekä pimiön rakenteluun että itse kehittämiseen, mutta se ei ole tämän päivän asia ollenkaan :D

Odottelen nyt kuumeisesti, että mun uus lelu saapuu postiin ja pääsen ihmettelemään sen saloja!

Sillävälin nyt noin viikon kestänyt kuntokuuri on edennyt vaiheeseen, että kuntopöyräily tuntuu pakolliselta, ei pakkopullalta vaan pakko-päästä-polkemaan jutulta :D 

Asensin luuriin FatSecret appsin jonne kirjaan päivän syömiset ja liikkumiset ja se kertoo mulle montako prosenttia päivän kaloreista oon puputtanut menemään.

Päätin, että poljen kahtena päivänä pärekkäin 45 min josta 20 min ensin lämmittelypolkemista rauhaksiin ja loput 25 min sitten intervallina täysillä ja kohtalaisesti, sitten kolmantena päivänä lepään enkä polje ollenkaan. 

Syön hyvin, mutten herkuttele. Koitan karsia valkoisen tyhjän ruuan syömistä aika minimiin, vaaleen leivän tilalle taas ruista ja riisiä ja makaroonia ei ollenkaan, nuudelia täysjyvästä joskus ja perunaa joskus. Salaattia paljon, sis myös oliivi, feta, ananas jne, kanaa paljon, munaa, rahkoja ja jogurtteja, raejuustoa jne. En noudata mitään erityistä dieettiä, koitan vaan katsoa, ettei kalorit kauheasti ylity kulutuksesta ja mielellään pitää ne sen 500 kaloria miinuksella ja tietenkin, että syömäni ruoka ois ravintoarvoiltaan parempaa kun ranskalaiset yms! 

En ole kieltänyt itseltäni herkkuja, mutta koitan olla herkuttelematta liian usein :)

Mitä ikävyyksiä on sattunut? No, nuorimmaisen luuri on kelvoton shaisse, ja oli pakko ostaa sille kesäksi Samsungi johon sais Facebook messengerin ja GPS:n, että voi jutella isosisarensa kanssa ja, että voin seurailla missä viilettää kesällä, tollanen utelias 10v ADHD-lapsi voi helpolla mennä tutkimaan autioita taloja ja tipahtaa pihan kasvuston alle piiloutuneeseen kaivoon tms. 

Sen lisäks mun iZettle maksukortinlukijalle tarkotettu tabletti on ilmesesti rikki, tilasin nyt Ebaysta latausjohdon sillä toiveella, että johdossa ois vika, mutta mikäli ei auta ni mulle tulee kiire hankkia uus tabletti ennen huhtikuun tapahtumia :( Vituttaa koko vekotin, paskempaa luuria en oo omistanut ikinä, eli Asus Padfone, ne ei kertakaikkisesti osaa tehdä puhelimia, vaikka tietokoneissa ovatkin hyviä. 

No mitä muuta? Eipä kai mitään, jäädään odottelemaan sitä filmiCanonia ja palataan sen tiimoilta asiaan skannattuna :P

Ikuisesti ikionnellinen miehestäni

En voi kylliksi kiittää onneani, että oon löytänyt elämääni noin ihanan miehen joka mulla nyt on. Hän on tukena ja auttamassa kaikissa tilanteissa oli mulla sitten hyvä tai huono päivä <3

Hän muistaa aina sanoa, että rakastaa ja että pitää mua kauniina vaikka mulla ois mikä "ärrinpurrin-pieruverkkari-ei meikkiä- tukka rasvanen" -päivä.
Hän ei ikinä tuomitse tai arvostele vaikka tekisin mitä virheitä.
Hän ei ikinä suutu vaikka nalkuttaisin kovastikin.
Hän ei ikinä vaadi siivoamaan eikä valita sotkuista jos mulla on ollut laiskottelupäivä.
Hän kehuu aina mun tekemää ruokaa.
Hän ei ikinä valita vaikka ostaisinkin vaatteita tai kauneustuotteita melkein vimpoilla rahoilla.
Hän ei ikinä kiukuttele kostoksi jos mulla ois ollut huono päivä ja kiukuttelisin.
Hän ei ikinä vaadi tai pakota menemän minnekään minne mua ei huvita mennä.
Eikä hän ikinä vaadi tai pakota tekemään mitään mitä ei huvita tehdä, eikä saa kiukuttelukohtausta siitä.
Hän on aina niin joustava ja huomaavainen ja ottaa mut huomioon joka asiassa.
Hän osoittaa tunteensa ja puhuu niistä ja rohkasee mutkin puhumaan vaikka joskus asia on niin vaikea, että mieluummin vaikka eroaisin kun puhuisin.
Hän antaa hellyydenosotuksia pitkin päivää ja on aina valmis halituokioon kun mulle tulee sellainen tarve, vaikka kesken jännän leffan.
Hän suhtautuu kannustavasti ja vakavasti mun valokuvajuttuihin ja designtuotejuttuihin.
Hän ei ikinä vähättele mun ongelmia tai pahaa mieltä.
Hän on aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä kun mulla on asiaa.
Hän on aina valmis tekemään kaikkensa poistaakseen mun pahan mielen jos mulla on sellainen.
Hän on kertakaikkisen rakastava kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä mun ole koskaan tarvinnut arvailla tai epäillä hänen tunteitaan.
Rakastan sua Joni <3 Kiitos, että oot mun elämässä <3

Teräsvillakuvaukset

Elämäni toinen ja kolmas kerta teräsvillakuvaamista ja ensinnä menimme Halikon hylättyyn junatunneliin mieheni ja poikani kanssa. Kuvista tuli jänniä ja oranssi sateenvarjo antoi mukavan lisämausteen kuville.

Seuraavana iltana menimme Hevonlinnan näkötornille ja otimme muutaman kuvan tornista

Tornilta jatkoimme matkaa Patakosken myllyrantaan ja kuvasimme muutaman pöyrityksen siellä.

Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä menimme Kosken ns Kaljasillalle ja sieltä ne parhaat taas tuli viimeisenä, niinkuin yleensäkin!

Muita teräsvilla kuvia http://www.melancholic.photos/Gallery/Steel-wool-fire-photography/

Joitakin kuvia löytyy julisteina kahtaa eri kokoa Salon Sydän verkkokaupasta
http://www.salonsydan.fi/brands/ateljee-amnelin/