Kun vihdoin ja viimein tajuaa, että meit on tässä kaks aikuista, kaks ketä on vastuussa, kaks ketä hoitaa asiat, kaks kaikessa.
Ei tartte enää olla yksin vastuussa, yksin hoitaa, yksin ajatella, yksin suunnitella.
Näköjään melkein puoli vuotta mulla meni, ennen kun tajusin tai ehkä uskalsin antaa itteni luovuttaa puolet vastuuhenkilön paikasta toiselle. Se on ollut ajoittain hiukan vaikeaakin, oon niin kovin takertunut siihen "mä pärjään yksin" -asenteeseen, etten ois halunnut siitä hevillä luopua.
9 vuotta mä hoidin tän kaiken sekamelskan yksin, 2 lasta, ens alkuun 2 koiraakin, sit oli 2 kissaakin, akvaario, koti, elämä, exän jättämät pelot ja sotkut ja oikeudenkäynnit, sitten opiskelu jne.
Mä en ollut ikinä elämässäni ollut yksin, en ees kun oon muuttanut omilleni 17vuotiaana. Mulla on aina ollut joku kenestä oon ollut riippuvainen. On kai aika turvallista sanoa, että mä oon ollut läheisriippuvainen.
Sitten tuli exä ja ero ja oli pakko pärjätä yksin, ja kun mä vihdoin pärjäsin, niin en halunnut enää olla riippuvainen kenestäkään toisesta.
9 vuotta mä selvisin ja pärjäsin hienosti ja elin siinä uskossa etten mä enää ikinä jaa kotiani enkä varsinkaan vastuutani kenenkään toisen kanssa, vaan toisin kävi. Joku tuli ja mullisti kaikki mun suuret päätökset ja suunnitelmat ja mä pidin kynsin hampain kiinni niistä pienistä yksinään pärjäämisen rippeistä, kunnes huomasin, että ompas elämä helppoo ja kevyttä kun jakaa vähän vastuuta :D
Kyllä mä sanon, että elämä on kummallisen helppoo nyt kun voi turvallisin mielin jättää jotkut päätökset tai ajattelun tai komentamisen tai murehtimisen tai kotityöt toiselle ja sanon että mä oon kyllä aikamoinen sissi kun oon pystynyt tän kaiken yksinäni handlaamaan 9 vuotta!
Hyvä minä ja ihanaa, että ei tartte enää hoitaa kaikkea yksin <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti